perjantai 31. lokakuuta 2014

Syksy



Rauhalan sisäänkäynti on saanut syksyisen somistuksen. Huomenna meille tulee melkein koko suku kylään, kun juhlistamme 60-vuotiasta äitiäni. Melkein mikään ei ole valmiina, mutta huomiseen mennessä on. Rauhallista pyhäinpäivää kaikille. 








keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Pipo päähän!




-Mennään nopeesti asemalle.
-Ei meillä ole kiirettä, kun juna tulee vasta vartin päästä.
-Onhan!
-Miten niin?
-Ulkona tuulee. Mä haluun olla tuulessa.
-Ahaa. No mennään sitten, pipo päähän.
-En laita.
-Mitä?
-Emmä voi laittaa ku mä haluun olla tuulessa sillee että tuuli sölpertää mun hiuksissa.
-Ahaa.
-Äiti kato nyt tuulee, oooooooo, äiti mä rakastan tuulta!
-Voi rakas.
-Kato nytten nyt se osuu mun tukkaan!
-Joo. Eikö sun ole kylmä?
-Ei, mä paan junassa sit pipon päähän ni mun pää lämpiää ja sitten kävelen taas ilman pipoo kotiin. Tää on niin ihanaa, kato äiti!
-Vau.
-Äiti, tiesitsä, että suu pitää olla kiinni kun tulee kova tuuli.
-En tiennyt.
-Muuten menee hengitys takas kurkkuun.
-Okei.
-Äiti, mä tiedän mitä mä toivon joulupunkilta.
-No?
-Et tuulis aina ja että saisin nähdä missä on junien koti.
-Se on varikolla.
-Niin sitä mä toivon joulupunkilta, että pääsisin varikolle.
-Okei.
-Äiti, kun päästään kotiin ni mä meen kalliolle istuu ja ootan tuulta.
-Ei varmaan tartte kovin kauaa oottaa.
-Niin. Mutta mä otan makkarakastiketta ja perunaa sillee, että se tulee sinne kalliolle mulle. Sopiiko se äiti?
-Sopii.
-Jess. Vauva syö sit sisällä.
-Ai miksi?
-Se on liian pieni istumaan tuulessa ja sillä on liian pienet hiukset. Tuuli ei tartu niihin.








keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Humua



Eilinen päivä oli juhlahumua tulvillaan. Ensin tapasin äidin skumppalasin äärellä. Hän täyttää tänään 60 vuotta ja skoolasimme päivän etukäteen sillä hän on tänään, oikeana merkkipäivänään, suuren maailman tyyliin matkoilla. Äidin juhlat on parin viikon kuluttua täällä meillä Rauhalassa. Sen jälkeen painelin töihin Töölöön, jossa juttu luisti rattoisasti uuiniomenoiden ja minttuteen ryydittämänä.


Iltasella tapasin ystävän Ravintola Loisteessa ja söin mielettömän hyvää punajuuririsottoa ja nieriää. Ja jälkkäriksi mantelikakkua.



Aamulla painelimme postilaatikolle hakemaan elisen postia (pikkasen on ollut tässä kiirusta) ja järkytyimme tönttöjen kanssa lämpötilasta perinpohjin. Vaikka aurinko paistoi oli pirun kylmä. Olimme suunnitelleet aarreretkeä tälle päivälle, mutta vielä mitä. Ensi kevättä odotellessa.



Ihanat ystävät ovat lähetelleet onnitteluja kirjan johdosta ja se tuntuu tietysti tosi hyvältä. Postilaatikossa odotteli nytkin ihana pieni paketti, josta paljastui aivan hurmaavat korvikset, joiden mukana oli pikkuruinen onnittelulappu. Kollektiivisesti kiitos kaikille, jotka olette muistaneet viestein, puheluin, kortein, kukkasin ja paketein. Ihanaa, että mun elämässä on tuollaisia ihmisiä, kuin te, joiden kanssa voi murhehtia tai iloita siitä mitä elämä eteen heittää!


Meillä ei ole vielä patterit päällä. Takkaa koko ajan lämmittämällä lämpötila on pysynyt mukavasti 23 asteessa, mutta tänään Himppu oli sitä mieltä, että tönttöjen huoneen patteri on laitettava päälle ja niin tehtiin. Talvi tekee tuloaan. Olin muuten unohtanut miten simona tykkään kurpitsapikkelsistä. En varmaankaan ole syönyt sitä sen jälkeen, kun muutin pois kotoa, mutta nyt sytyin siihen uudelleen. Himppu ei kyllä ollut heti ihan myyty. Nyppi yksi kerrallaan kurpitsa suikaleet pois kinkkuvoileivän päältä ja sanoi silti, että nyt tähän mun leipään jäi vielä tätä ihmeellistä lientä. Tänä aamuna vahingosta viisastuneena hän tarkensi aamiastilaustaan: Ottaisin puuroa ja pienen leivän missä ei ole sitä keltasta sössöö".




maanantai 20. lokakuuta 2014

Ääripäitä


Ihmeellinen päivä. Hirveen iso onnellinen asia on se, että sain neljännen kirjani käteeni ja olen sen ulkoasuun tosi tyytyväinen. Vaikka tekstin on lukenut tuhat kertaa ja taitonkin nähnyt etukäteen siinä on jotain taikaa, kun valmis teos on kädessä. Ihanaa. Hirveen iso ärsyttävä asia on meidän erikoinen naapuri, joka on päättänyt pystyttää mitään kysymättä rajalle vihreän verkkoaidan. Vähän kiva. Aita näkyy meidän puutarhaan koko matkalta, mutta he itse asuvat niin korkealla, etteivät näe sitä koskaan. Hedelmällisimmillään tämmösen selvitteleminen on juuri silloin, kun toinen on jo yön aikana käynyt pystyttämässä aidan seipäät rajalle. Mitään keskustelua ei myöskään tietenkään käydä siitä, että mitä materiaalia aita on tai minkä värinen. Tämä on tätä suomalaista omakotitaloasumista parhaimmillaan. Voi itku sanon minä. Yritän kuitenkin keskittyä olennaiseen ja iloita valmistuneesta työstä. Ensi viikonloppuna on muuten Helsigin kirjanmessut, jossa olen Esko Roine -kirjan tiimoilta lauantaina. Tulkaa moikkaamaan!

lauantai 18. lokakuuta 2014

Kotona




Viiden päivän loma Italiassa on takana. Lomakuvat odottelevat vielä kameran syövereissä, siitä lisää myöhemmin. Tänne tuli sillä aikaa ihan rehellinen syksy. Tosi kylmältä tuntuu. Tässä ollaan lähdössä S-markettiin. Mentiin heti aamulla, joten vauvelilla on aamiasleipä mukana. Loman jäljiltä jääkaapissa ei ollut mitään. Lounaaksi valmistettiin Himpun kanssa perinteinen Lasagne.


Kaivuri on paiskinut hommia. Kummasti tuli käyttöpihaa lisään, ensi vuonna on taas monta sataa neliötä lisää nurmea ajettavana. Pojat haaveilevat sellaisesta traktorimallisesta ruohonleikkurista. Tänään poltettiin myös valtava määrä risuja. Töntöt leikkivät junaa. Kaivurin telaketjujen jäljet ovat kuin raiteita. Iltapalaksi paistettiin nuotiomakkarat. 







Erikoinen lokakuu tähän mennessä, monenlaisia tunnelmia mahtunut kuluneisiin viikkoihin. Vauvalla on muuten tässä päässään tuliaismyssy, joka on siis villapipo hiirikorvilla. Perustuliainen etelästä. No okei, toin myös hammasharjan.

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Maailman paras kissa


Kirjoitan sinulle, vaikka olitkin kissa. Et osaa lukea, enkä voi edes lausua tätä sinulle ääneen enää, koska jätimme tänään jäähyväiset, mutta kirjoitan nyt, koska en halua unohtaa. Enkä haluaisi itkeä enempää. Yritän kääntää aivoja uuteen asentoon ja iloita siitä, että meidän perheeseen kuului kahdeksan vuoden ja kahdeksan kuukauden ajan tommonen tyyppi. Maailman paras kissa. Ihmetyttää miten joku voi olla iltapäivällä täysin kunnossa ja sitten olla yhtäkkiä poissa. Se on vaikea saada päähän. Jotta kirjeeni sinulle ei menisi pelkäksi patetiaksi, ajattelin kerrata tässä vaikuttavaa elämääsi. 



Muutit meille kevät-talvella 2006. Olin Pötin kanssa käynyt sinua katsomassa Pakilassa jo helmikuun alkupäivinä. Olimme ensimmäiset poikuetta tapaamaan päässeet ostajaehdokkaat ja Pötti valitsi sinut viisipentuisesta poikueesta saman tien. Olit pöllö. Utelias ja energinen. Ensivierailumme aikana leikit tyhjällä kermapurkilla ja pääsi jumittui sen suuaukkoon. Sen jälkeen törmäilit holtittomasti purkki päässä tuolinjalkoihin ja sohvaan, kunnes tötsä putosi pois. Sinulla oli jo ihan pienenä pentuna erikoinen tapa nuuhkia, siis haistella vähän niin kuin koirat. Sillä tavalla hyvin näkyvästi. Pötti odotti sinua malttamattomasti kotiin. Samaa ei voi sanoa sinua reilun vuoden vanhemmasta lajitoveristasi Börjestä, joka oli saapumisestasi harvinaisen epäinnostunut. Nimeesi liittyy sellainen tarina, että olin päättänyt, että nimeksesi tulee Taneli. Pötti sanoi pikkupoikana nimesi kuitenkin niin moneen kertaan väärin, että virheellinen versio vakiintui ja nimeksesi jäi Kaneli. Aikaa myöten teistä tuli Börjenkin kanssa hyvät kaverit. Erityisen hauskaa yhteistyönne oli silloin, kun mopsimme Tellu vielä eli. Jallititte koiraparkaa vuoron perään ja aina viime hetkellä hyppäsitte piirongin päälle hauvan ulottumattomiin. Alla oleva kuva ei ehkä ole maaiman paras sen enempää laadultaan kuin rajaukseltaan, mutta se on kuitenkin Pötin ensimmäinen itse ottama kännykkäkuva. Hän sai puhelimen aloitettuaan esikoulun ja ottin ensimmäisenä kaverikuvan teistä kahdesta. Tässä nyt ei näy kuin Pötin toinen silmä ja sinustakin pieni osa, mutta fiilis välittyy. Tämä oli pitkään Pötin taustakuvana puhelimessa. 


Teistä kasvoi Pötin kanssa parhaat kaverit. Kun Pönde oli isällään loma-aikoina käytöksesi oli lähes sietämätöntä. Olit niin huomionkipeä, että siinä jäivät ihmislapsetkin kakkosiksi. Osasit todella ottaa paikkasi, tarpeen tullen vaikka naaman päällä maaten. Tykkäsit jostain syystä myös nuolla juustonaksuja.


Päivät nukuit Pötin huoneessa. Paitsi talvisin, kun nukuit pesuhuoneessa, koska siellä on lattialämmitys. Tulit koiramaisesti vastaan aina kun ovi kävi ja kehräsit heti, kun joku viitsi nostaa syliin. Pötti oli pienenä poikana retuuttanut sinua pitkin taloa niin, että totuit aikamoiseen käsittelyyn. Et hetkahtanut mistään. Vauvojakin nuuhkit uteliaasti ja osasit leikkiä tönttöjen kanssa viimeisiin päiviisi saakka ilman kynsiä. Niitä käytit vain pahoinpidellessäsi meidän sohvankulmaa.


Yllä oleva kuva on vuodelta 2010. Poseeraat siinä ekaluokkaisen Pötin sekä lemmikkiystäviesi Tellun ja Börjen kanssa. Börkku on teistä kaikista vanhin ja nyt siis viimeisenä jäljellä. Ihana porukka ja mikä mainio kuva! Alla on viimeinen otos sinusta. Otin sen maanantaina, kun tajusin, että olit oppinut kiipeämään tuuletusikkunan kautta terassille ja takaisin. Nauratti hirveästi, kun olin vannottanut pojille, ettei sinua saa enää päästää ulos ja hain sinut pihalta tämän tästäkin. Pojat saivat kuulla kunniansa, kunnes tajusin, että sinähän karkailet itse. 



Viimeiseksi jäänyt kesäsi oli lämmin. Olit ulkona enemmän kuin koskaan elämässäsi. Liikuit tottuneesti pihapiirissä ja vähän naapureidenkin pihoilla. Hellepäivinä hait suojaa peräkärryn alta. Haluan ajatella, että tämä kulunut kesä oli elämäsi parasta aikaa. Paistattelit päivää kalliolla, tykkäsit katsella lintuja. Jahtasit sitruunaperhosia. Iltaisin käperryit kuitenkin aina kerälle Pötin syliin. Alakuvassa olet Pötin kanssa Rauhalan terassilla elokuussa. Pötti oli juuri tullut futismatsista ja nappasi sinut syliinsä. Sinulla oli tapana painaa silmät tiukasti kiinni, kun aloit kehrätä. 


Aloitin tämän toteamalla, että tuntuu hullulta kirjoittaa kissalle. Mutta me rakastimme sinua niin hirveän paljon. Kotoa puuttuu kovin iso palanen nyt kun olet poissa. Pienen Pötin sydän on särkynyt. Ja meidän muidenkin. Huomenna hautaamme sinut Rauhalan takapihalle. Kiitos, kun valitsit meidät. Me ei unohdeta sua koskaan.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Vaaleanpunainen viikonloppu


Tähän viikonloppuun on mahtunut tyttöenergiaa. Lauantaina suloinen kummityttöni sai nimensä. Osalla pojista oli futismatsi harmittavasti päällekäin, joten mies lähti heidän kanssaan kirkolta aiemmin ja minä Himpun kanssa junalla perässä. Käytiin kaupassa, josta Himppuli valitsi itselleen karkkipäivän herkuksi Smurffilimsan. 





Tänään suuntasin Helsinkiin ja kävin tyttökavereiden kanssa brunssilla Köketissä. Oli muuten elämäni paras brunssipuuro ja tällaiselta puurofriikiltä se on paljon sanottu. Muutenkin antaisin brunssista arvosanaksi ysin. Vaihtoehtoja ei ollut mitenkään ihan hirveästi, mutta kaikki mitä oli, oli ihanaa. Naapuritilassa harjoiteltiin kamarimusiikkikonserttia varten, joten fiilistä tuli sieltäkin. 





Sain ystävältä lahjaksi pinkkejä juttuja.  


Kotona odotti mitalikahvit, sillä Onni juoksi tänään Maskin maastojuoksukisoissa kultaa. Vauva ja Himppu olivat sijoittuneet neljänneksi ja kuudenneksi ja Juho ja Pöttikin kymmenen parhaan joukkoon omassa sarjassaan. Mieskin oli lönkötellyt viiden kilsan matkalta maaliin. Hyvä meidän miehet!